Syyskuu 2016
Koska retkeilykärpänen puraisi ja kaipuu pohjoiseen iski, päätin että Lappiin on päästävä. Onneksi ystäväni sai järjestettyä vapaata ja saimme Lapin reissun toteutettua. Matkan suuntana oli käsivarsi.
Tutkiskelin retkeilyreittejä jo etukäteen ja totesin että meidän täytyy käydä myös Norjan puolella, koska sinne on Kilpisjärveltä niin lyhyt matka. Halusimme viettää ainakin yhden yön jossakin ulkosalla tai teltassa. Kevyt aloitus, koska kummallakaan ei ole vielä paljoa kokemusta retkeilystä tai vaeltamisesta ja syyskuussa sää saattaa muuttua nopeasti. Lopulta löysin huikean paikan Norjan puolelta jossa voisimme yöpyä. Paikka sijaitsi myös revontulien kuvausta ajatellen todella otollisessa paikassa. Norjan retkeilyreittejä on helppo tutkia www.ut.no/kart sivustolta, josta näkee reittien sijainnin, vaikeusasteen, pituuden ja profiilin.
Matkustimme Helsingistä Rovaniemelle autojunalla. Ajoimme ensin Kilpisjärvelle ja jatkoimme vielä matkaa Norjan puolelle, hieman Skibotnista etelään. Täällä sijaitsi bongaamani Bollmannintie/ryssäntie. Nimeltään ei kovin kaunis, mutta jännittävän tästä paikasta teki se, että reitin päässä olisi Toisen Maailmansodan aikainen bunkkeri jossa voisi tiettävästi myös yöpyä. Tästä ei siis ollut mitään varmuutta, emmekä voineet tietää olisiko bunkkerissa ehkä joku muukin, joten meidän oli pakko pakata myös teltta mukaan.
Jätimme auton parkkiin paikkaan josta reitti alkoi. Lähellä tien toisella puolella olisi ollut myös levähdyspaikka, jonne auton olisi voinut jättää. Samassa yhteydessä oli kyltti joka kertoi reitistä ja sen historiasta. Tässä teksti joka on kopioitu Storfjord Kommunen sivuilta: Falsnesvuorella sijaitseva Bollmannintie/Ryssäntie rakennettiin syksyllä 1944 venäläisten, jugoslavilaisten ja puolalaisten pakkotyöläisten ja sotavankien avulla. Bollmannintien nimi tulee työnjohtajan, Bollmannin nimestä ja sotavangeista jotka tien aikanaan rakensivat. Bollmannintie/Ryssäntie on osa suurta puolustuslinjaa joka nimettiin Lyngenlinjaksi. Tie vie alueelle, jolta on hyvä näkyvyys Lyngen-vuonon sisäosiin. Suosittelemme retkeä kaikille kulkijoille jotka ovat kiinnostuneet sota-ajan historiasta, kauniista luonnosta ja upeista näköaloista. Tie kohoaa 550 meren pinnan ylle. Polku on hyväkuntoinen eikä erityisen jyrkkä. Polku lähtee Falisniemen parkkipaikalta, josta löytyy myös infotaulu Bollmannin tiestä ja tarinasta. Antoisaa retkeä!
"Polku on hyväkuntoinen eikä erityisen jyrkkä" No ehkä Norjalaisten mielestä! Periaatteessa polku oli hyvässä kunnossa, mutta se paikoin todella kapea ja kivikkoinen ja rinteet olivat varsin jyrkkiä. Varaa harha-askeliin ei siis ollut.
Kyseinen reitti on 3,7 kilometriä pitkä ja nousee 550 metriä merenpinnan yläpuolelle. Lähdimme kulkemaan ylöspäin luottavaisin mielin, reipasta vauhtia, koska ilta oli tulossa. Korostan tässä vaiheessa että meillä molemmilla on hyvä peruskunto ja arvioimme että matkaan menisi noin kaksi tuntia. Polku nousee tasaisesti serpentiininä, paikoin oli aika märkää ja liukastakin. Noin 1/3 kohdalla on vesiputous jonka virta täytyy ylittää. Lankut olivat hieman liukkaita ja totesin paremmaksi kävellä vain puron pohjaa, koska vesi ei ollut kovin syvää. Vettä tuli kyllä niskaan jonkin verran! Tässä kohtaa kannattaa myös täyttää vesipullot, koska vettä ei enää tämän jälkeen ole saatavilla.
Maisemat muuttuvat aika mielettömiksi kun polku nousee ylöspäin. Vuonon vastarannalla näkyy upeat jäätiköt. Pysähtelimmekin jonkin verran kuvaamaan ja ihmettelemään, sekä haukkaamaan happea. Askel alkoi painaa, kahden tunnin yöunet autojunassa ja 500km ajoa alkoivat tuntumaan väsymyksenä. Kun olimme kävelleen n. 1,5 tuntia emmekä vieläkään olleet saavuttaneet kartan mukaan puolessa välissä olevaa wc:tä, alkoi yritys tuntua jotenkin epätoivoiselta. Oliko vessaa edes olemassa, vai oliko se ehkä jo vuosia sitten purettu? Meillä ei siis ollut vessahätä, olisimme vain halunneet tietää missä kohtaa polkua olimme menossa, koska aurinko oli jo laskenut horisontin taa ja hämärä alkoi hiipimään ja väsymys todella painamaan.
Hieman jyrkemmän osuuden jälkeen tuli tasaisempaa maata ja vessa löytyi! Se siis olikin olemassa edelleen ja tulihan sitä myös testattua. Tästä olisi vielä kuitenkin pitkä matka ja suunnittelin teltan pystytystä jo moneen otteeseen. "tuolla olisi sopiva mätäs, ja tuolla" Norjalaisten matkamitta oli ihan oikeasti rikki..
Vessan jälkeen polku jyrkkenee ja vaikeutuu ja on paikoin todella kapea. Rinkan kanssa "jossa oli kaikki tarpeellinen mukana" kulkeminen oli haastavaa. Näin jo mielessäni kuinka vierin rinnettä alas. Hämärä toi oman lisämausteensa kulkemiseen. Otsalamput oli mukana, mutta ainoa asia mielessä oli päästä nopeasti perille. Kuviakaan ei tästä loppuosuudesta ole koska oli pakko keskittyä siihen mihin jalkansa laittaa. Luovuttaminen kävi mielessä ja monta kertaa jouduin keräämään rohkeutta jotta jaksoin jatkaa kulkemista, korkeanpaikan kammoiselle "hyvää" siedätyshoitoa. Vaivaiskoivujen oksista kiinni pidellen ohitin haastavimmat kohdat. Ystäväni kulki edellä ja hän oli päättänyt että me menemme perille asti. Minun olisi tehnyt mieli vain kaatua ylärinteeseen, ottaa varvuista kiinni ja jäädä siihen makaamaan. Jälkikäteen tämä naurattaa, mutta silloin meinasi itkettää, ihan oikeasti!
Neljän hikisen tunnin jälkeen bunkkeri viimein näkyi. Rinteeltä oli ensin alamäki ja taas ylämäki, ja tässä kohtaa alamäkeen meno tuntui ylivoimaiselta. Ystäväni painoi mäkeä kuin hirvi ja oli jo perillä kun minä keräilin voimia ja uskallusta alamäkeen. No ei se niin paha ollutkaan ja lopulta olimme perillä. JES! Ja paikkahan oli aivan mahtava. Maisemia emme pimeyden takia enää nähneet, mutta bunkkeri oli sisältä oikein kotoisa ja kelpasi majapaikaksi loistavasti. Eikä siellä todellakaan ollut muita! Ei kukaan järkevä ihminen raahaa tavaroita yöksi tänne ylös. Matka kannattaakin tehdä päivärepulla ja juoda ylhäällä vaikka kahvit, paitsi jos haluaa hieman erilaisen, aika mahtavan ja hieman rankan kokemuksen.
Perille päästyämme laitoimme trangian heti tulille, nälkä oli todella kova. Sisällä oli pieni pöytä, penkit ja korotettu osio missä mahtuisi hyvin nukkumaan. Vaihdoimme kuivat merinot päälle, laitoimme yösijan valmiiksi ja odottelimme ruoan valmistumista. Italianpata maistui todella hyvältä!
Taivas veti pilveen ja kuu möllötti pilvien takaa. Revontulia ei näkynyt, mutta Skibotnin valot kaukana meidän alapuolella näyttivät aika hienoilta. Kun lopulta maltoimme mennä nukkumaan, ei unta tarvinnut kauaa odotella.
Aamulla upeat maisemat paljastuivat eikä lihaksetkaan tuntuneet erityisen kipeiltä. Nautimme aamupalan ulkona, välillä aurinkokin paistoi ja lämmitti ihanasti. Kun puolen päivän aikaan teimme lähtöä, ylös kirmasi noin 10 vuotiaita lapsia. Kävi ilmi että koululuokka oli luokkaretkellä. Hetken päästä perässä tuli myös opettaja, turboreisillä ja pohkeilla varustettu sellainen. Norjalaiset todella ovat tottuneet liikkumaan luonnossa. Opettaja kysyikin meiltä kävimmekö vuoren päällä? Bunkkerilta reitti jatkuu mustana melkein vuoren huipulle asti, 1,3 kilometriä ja toiset 500 metriä nousua. Ei uskallettu edes yrittää, ja kuulemma irtokiviä ja lohkareita saattaa huipulle kiivetessä vieriä alas. Hui. Ehkä ensi kerralla.. Ylöspäin aina pääsee mutta alaskin pitäisi tulla.
Patikointi takaisin autolle vei noin kolme tuntia, pysähtelimme toki jälleen kuvaamaan useampaankin otteeseen, vessaankin joutui pysähtymään.. Matka alas oli myös rankka, mutta nyt töihin joutuivat eri lihakset.
Autolle päästyämme olo oli jälleen väsynyt mutta silti aika mahtava. Mikä seikkailu! Kaikki sujui kuitenkin hyvin, vaikka vähän pelotti ja jännittikin! Varustelistaani tuli heti lisäys, vaellussauvat on pakko hankkia. Ne olisivat helpottaneet kulkemista todella paljon!
Tämä reissu kyllä opetti paljon, mutta tuli todettua, että sisu on vielä tallella.
-Suvi
Jätimme auton parkkiin paikkaan josta reitti alkoi. Lähellä tien toisella puolella olisi ollut myös levähdyspaikka, jonne auton olisi voinut jättää. Samassa yhteydessä oli kyltti joka kertoi reitistä ja sen historiasta. Tässä teksti joka on kopioitu Storfjord Kommunen sivuilta: Falsnesvuorella sijaitseva Bollmannintie/Ryssäntie rakennettiin syksyllä 1944 venäläisten, jugoslavilaisten ja puolalaisten pakkotyöläisten ja sotavankien avulla. Bollmannintien nimi tulee työnjohtajan, Bollmannin nimestä ja sotavangeista jotka tien aikanaan rakensivat. Bollmannintie/Ryssäntie on osa suurta puolustuslinjaa joka nimettiin Lyngenlinjaksi. Tie vie alueelle, jolta on hyvä näkyvyys Lyngen-vuonon sisäosiin. Suosittelemme retkeä kaikille kulkijoille jotka ovat kiinnostuneet sota-ajan historiasta, kauniista luonnosta ja upeista näköaloista. Tie kohoaa 550 meren pinnan ylle. Polku on hyväkuntoinen eikä erityisen jyrkkä. Polku lähtee Falisniemen parkkipaikalta, josta löytyy myös infotaulu Bollmannin tiestä ja tarinasta. Antoisaa retkeä!
"Polku on hyväkuntoinen eikä erityisen jyrkkä" No ehkä Norjalaisten mielestä! Periaatteessa polku oli hyvässä kunnossa, mutta se paikoin todella kapea ja kivikkoinen ja rinteet olivat varsin jyrkkiä. Varaa harha-askeliin ei siis ollut.
Kyseinen reitti on 3,7 kilometriä pitkä ja nousee 550 metriä merenpinnan yläpuolelle. Lähdimme kulkemaan ylöspäin luottavaisin mielin, reipasta vauhtia, koska ilta oli tulossa. Korostan tässä vaiheessa että meillä molemmilla on hyvä peruskunto ja arvioimme että matkaan menisi noin kaksi tuntia. Polku nousee tasaisesti serpentiininä, paikoin oli aika märkää ja liukastakin. Noin 1/3 kohdalla on vesiputous jonka virta täytyy ylittää. Lankut olivat hieman liukkaita ja totesin paremmaksi kävellä vain puron pohjaa, koska vesi ei ollut kovin syvää. Vettä tuli kyllä niskaan jonkin verran! Tässä kohtaa kannattaa myös täyttää vesipullot, koska vettä ei enää tämän jälkeen ole saatavilla.
Maisemat muuttuvat aika mielettömiksi kun polku nousee ylöspäin. Vuonon vastarannalla näkyy upeat jäätiköt. Pysähtelimmekin jonkin verran kuvaamaan ja ihmettelemään, sekä haukkaamaan happea. Askel alkoi painaa, kahden tunnin yöunet autojunassa ja 500km ajoa alkoivat tuntumaan väsymyksenä. Kun olimme kävelleen n. 1,5 tuntia emmekä vieläkään olleet saavuttaneet kartan mukaan puolessa välissä olevaa wc:tä, alkoi yritys tuntua jotenkin epätoivoiselta. Oliko vessaa edes olemassa, vai oliko se ehkä jo vuosia sitten purettu? Meillä ei siis ollut vessahätä, olisimme vain halunneet tietää missä kohtaa polkua olimme menossa, koska aurinko oli jo laskenut horisontin taa ja hämärä alkoi hiipimään ja väsymys todella painamaan.
Hieman jyrkemmän osuuden jälkeen tuli tasaisempaa maata ja vessa löytyi! Se siis olikin olemassa edelleen ja tulihan sitä myös testattua. Tästä olisi vielä kuitenkin pitkä matka ja suunnittelin teltan pystytystä jo moneen otteeseen. "tuolla olisi sopiva mätäs, ja tuolla" Norjalaisten matkamitta oli ihan oikeasti rikki..
Vessan jälkeen polku jyrkkenee ja vaikeutuu ja on paikoin todella kapea. Rinkan kanssa "jossa oli kaikki tarpeellinen mukana" kulkeminen oli haastavaa. Näin jo mielessäni kuinka vierin rinnettä alas. Hämärä toi oman lisämausteensa kulkemiseen. Otsalamput oli mukana, mutta ainoa asia mielessä oli päästä nopeasti perille. Kuviakaan ei tästä loppuosuudesta ole koska oli pakko keskittyä siihen mihin jalkansa laittaa. Luovuttaminen kävi mielessä ja monta kertaa jouduin keräämään rohkeutta jotta jaksoin jatkaa kulkemista, korkeanpaikan kammoiselle "hyvää" siedätyshoitoa. Vaivaiskoivujen oksista kiinni pidellen ohitin haastavimmat kohdat. Ystäväni kulki edellä ja hän oli päättänyt että me menemme perille asti. Minun olisi tehnyt mieli vain kaatua ylärinteeseen, ottaa varvuista kiinni ja jäädä siihen makaamaan. Jälkikäteen tämä naurattaa, mutta silloin meinasi itkettää, ihan oikeasti!
Neljän hikisen tunnin jälkeen bunkkeri viimein näkyi. Rinteeltä oli ensin alamäki ja taas ylämäki, ja tässä kohtaa alamäkeen meno tuntui ylivoimaiselta. Ystäväni painoi mäkeä kuin hirvi ja oli jo perillä kun minä keräilin voimia ja uskallusta alamäkeen. No ei se niin paha ollutkaan ja lopulta olimme perillä. JES! Ja paikkahan oli aivan mahtava. Maisemia emme pimeyden takia enää nähneet, mutta bunkkeri oli sisältä oikein kotoisa ja kelpasi majapaikaksi loistavasti. Eikä siellä todellakaan ollut muita! Ei kukaan järkevä ihminen raahaa tavaroita yöksi tänne ylös. Matka kannattaakin tehdä päivärepulla ja juoda ylhäällä vaikka kahvit, paitsi jos haluaa hieman erilaisen, aika mahtavan ja hieman rankan kokemuksen.
Perille päästyämme laitoimme trangian heti tulille, nälkä oli todella kova. Sisällä oli pieni pöytä, penkit ja korotettu osio missä mahtuisi hyvin nukkumaan. Vaihdoimme kuivat merinot päälle, laitoimme yösijan valmiiksi ja odottelimme ruoan valmistumista. Italianpata maistui todella hyvältä!
Taivas veti pilveen ja kuu möllötti pilvien takaa. Revontulia ei näkynyt, mutta Skibotnin valot kaukana meidän alapuolella näyttivät aika hienoilta. Kun lopulta maltoimme mennä nukkumaan, ei unta tarvinnut kauaa odotella.
Aamulla upeat maisemat paljastuivat eikä lihaksetkaan tuntuneet erityisen kipeiltä. Nautimme aamupalan ulkona, välillä aurinkokin paistoi ja lämmitti ihanasti. Kun puolen päivän aikaan teimme lähtöä, ylös kirmasi noin 10 vuotiaita lapsia. Kävi ilmi että koululuokka oli luokkaretkellä. Hetken päästä perässä tuli myös opettaja, turboreisillä ja pohkeilla varustettu sellainen. Norjalaiset todella ovat tottuneet liikkumaan luonnossa. Opettaja kysyikin meiltä kävimmekö vuoren päällä? Bunkkerilta reitti jatkuu mustana melkein vuoren huipulle asti, 1,3 kilometriä ja toiset 500 metriä nousua. Ei uskallettu edes yrittää, ja kuulemma irtokiviä ja lohkareita saattaa huipulle kiivetessä vieriä alas. Hui. Ehkä ensi kerralla.. Ylöspäin aina pääsee mutta alaskin pitäisi tulla.
Patikointi takaisin autolle vei noin kolme tuntia, pysähtelimme toki jälleen kuvaamaan useampaankin otteeseen, vessaankin joutui pysähtymään.. Matka alas oli myös rankka, mutta nyt töihin joutuivat eri lihakset.
Autolle päästyämme olo oli jälleen väsynyt mutta silti aika mahtava. Mikä seikkailu! Kaikki sujui kuitenkin hyvin, vaikka vähän pelotti ja jännittikin! Varustelistaani tuli heti lisäys, vaellussauvat on pakko hankkia. Ne olisivat helpottaneet kulkemista todella paljon!
Tämä reissu kyllä opetti paljon, mutta tuli todettua, että sisu on vielä tallella.
-Suvi
