Retki Repovedelle

Marraskuu 2016

Vaikka marraskuu on yleensä aina synkkä ja pimeä, voi silloinkin tehdä ulkona kivoja asioita. Päätimme lähteä Repoveden kansallispuistoon yönyli -retkelle. Varasin meille majoitukseksi Karhulahden kodan.  Vaikka matkalla kastuisi, pääsisi kotaan kuivattelemaan varusteita ja nukkumaan mukavasti. Kodalle on kartasta mitattuna matkaa Lapinsalmen parkkipaikalta noin kahdeksan kilometriä ja se sijaitsee lähellä Olhavaa. Paikka kuulosti juuri sopivalta ja reitti kulkee monen eri nähtävyyden kautta.

Repoveden kansallispuisto sijaitsee Kouvolan ja Mäntyharjun kuntien alueella. Sinne on Helsingistä matkaa noin 190 kilometriä. Repovedellä korkeuserot ovat yllättäviä verrattuna muuhun Etelä-Suomeen. Tämä kannattaa ottaa huomioon reittiä suunnitellessa. Puiston alueella on kattava polkuverkosto ja mukavasti tulenteko- ja telttapaikkoja. Puiston alueelta löytyy myös varaustupia ja kotia, joissa on mukava yöpyä jos ulkona nukkuminen syksyn pimeydessä tai talven kylmyydessä ei miellytä.

Alueesta löytyy paljon tietoa luontoon.fi sivustolta ja kattava kartasto poluista ja palveluista löytyy täältä.

 

Lähdimme kulkemaan poutaisessa säässä Lapinsalmen parkkipaikalta kohti riippusiltaa. Maassa ja pitkospuilla oli paikoin lunta ja jäätä vielä parin edellisen viikon lumimyräköiden jäljiltä. Piti siis varoa askeleitaan ettei liukastuisi heti alkumetreillä.

 

 

Riippusilta oli jännittävä! Se heilui aika paljon ylittäessä ja oli yllättävän kapea. Sillalla saa olla vain kaksi kulkijaa kerrallaan eikä siinä mahdu ison rinkan kanssa ohittamaan. Ruuhkaisina päivinä ja kesällä tänne muodostuu jonoa. Nyt muita kulkijoita ei ollut ja saimme jäädä sillalle hetkeksi ihmettelemään maisemia.

 

Polut olivat yllättävän leveitä ja osa reiteistä kulki teitä pitkin. Tämä hieman latisti tunnelmaa. Aurinko kuitenkin piristi fiilistä, marraskuussakin voi olla ihana ilma ja hyvä sää reippailuun.

Noin puoleen väliin matkaa osui Kuutinkanavan laavu jossa pidimme tauon ja paistoimme makkaraa. Laavulle saapui meidän jälkeen pari muutakin retkeilijää. He miettivät keskenään roska-astioiden sijaintia. Niitä ei kuitenkaan Repovedeltä löydä, koska puisto on siirtynyt roskattomaan retkeilyyn. Palavat roskat voi polttaa, biojätteet laittaa kuivakäymälään ja kaikki muu jäte (esim. metallit ja muovit) pitää viedä mukanaan.

 

Koska valoisaa aikaa oli vielä jäljellä, kävimme myös Olhavanvuorella. Olhavanvuori on pystysuora kallio ja siellä tulee liikkua varoen. Kurkistimme varovasti reunan yli, kiipeilijöille täytyy nostaa hattua.

Saavuimme kodalle juuri ennen pimeän tuloa. Kota oli valtava ja neljälle tilaa oli ruhtinaallisesti. Sisällä oli jo valmiiksi hieman lämmin ja kamiina lämmitti kodan nopeasti. Kamiinan päällä oli levy jossa sai ruoat kätevästi laitettua. Joskus joku kysyi miten ihmiset viettävät syys- ja talviretkillä illat kun pimeää on jo kolmesta eteenpäin. Ilta kuitenkin sujuu mukavasti ruokaa laitellessa, jutellessa ja lepäillessä ja mahdollisesti myös varusteita huoltaessa. Jos sää on kirkas aikaa voi käyttää vaikkapa tähtien kuvaamiseen.

Seuraavana aamuna heräsimme lumiseen maisemaan. Lunta oli kertynyt viitisen senttiä ja lumisade jatkui edelleen. Ihanaa miten valoisaa! Kävimme Mustalamminvuoren näkötornilla, pidimme jälleen tauon Kuutinkanavalla ja kävelimme hieman eri reittiä takaisin, tällä kertaa metsäisiä vähemmän tallattuja polkuja pitkin ja poikkesimme myös Katajavuorella.

Kuva: Milla Heikkinen

Retki oli kokonaisuudessaan oikein onnistunut ja kiva. Ehkä yöpyminen kodassa oli hieman liian "helppo", vähän kuin olisi mökillä ollut. Kilometrejä meille kertyi molempina päivinä 10 eli juuri sopivasti kun nousuja ja laskuja oli paljon. Se, että Repovedellä on paljon erilaisia vuokramökkejä sekä autoteitä aika tiheään, hieman latistaa tunnelmaa. Tuntuu että kaikkialle olisi päässyt autolla. Myös junan kolina kuuluu puistoon varsinkin yöllä todella selvästi ja seuraavaksi taivaalla lentääkin jo lentokone. Sitä "köyhän miehen Lappia" emme löytäneet, mutta silti Repovesi on ehdottomasti käymisen arvoinen ja helppo "matalan kynnyksen" kohde. Reitit ovat hyvin merkittyjä joten kokemattomampikin retkeilijä uskaltaa liikkua täällä turvallisin mielin. Riippusilta on jännittävä ja hienoja näköalapaikkoja on runsaasti. Kunto kohoaa väkisinkin mäkiä ylös ja alas rampatessa, varsinkin jos selässä on 15 kilon edestä tavaraa. (tällä kertaa oikeasti pakkasin vain sen tarpeellisen, no silti oli hieman liikaa, mutta parempi niin). Minua kiinnostaa palata Repovedelle uudelleen, ja kesällä haluan kiertää Kaakkurinkierroksen rauhassa, parin pysähdyksen taktiikalla ja tutustua paikkaan vielä lisää.

Nyt tulevana talvena suunnitelmissa on talviretki, mahdollisesti hiihtovaellus ja varustelu on käynnissä!

Oletko pääkaupunkiseudulla asuva innokas retkeilijä mutta retkiseura puuttuu? Liity Facebookissa PK-Seudun vaellusporukka -ryhmään. Voit löytää sieltä mukavaa retkiseuraa! Tämäkin retki oli toteutettu osittain sitä kautta, ja saimme seuraksi kaksi oikein kivaa ja reipasta ulkoilmaihmistä :)

- Suvi

 

Lappi - Retkeilyä Kilpisjärvellä ja Saanan huiputus

Syyskuu 2016

Teimme syyskuussa retken Kilpisjärvelle ystäväni kanssa. Olen löytänyt Lapin kauneuden vasta viime vuosina kesän lopulla tuli tunne, että Lappiin on pakko päästä. Saimme asiat järjestymään niin että muutaman päivän retki onnistui.  

Matkasimme Rovaniemeltä käsivarteen sumuisessa ja synkässä säässä, mutta kun Ruotsin ja Norjan korkeat tunturit alkoivat näkyä horisontissa sää selkeni ja meitä odotti upea aurinkoinen Kilpisjärvi!

Koska sää oli niin kaunis, emme halunneet heti jatkaa matkaa Norjan puolelle, vaan lähdimme katsomaan yhtä paikallisista nähtävyyksistä; Tsahkalputousta. Putoukselle löytää kun lähtee seuraamaan Kalottireittiä Kilpisjärven luontokeskukselta. Kivikkoinen polku vie kohti Tsahkaljärven rantaa johon on matkaa reilu kilometri. Putoukset jäävät vasemmalle puolelle. Polulla meitä tuli vastaa eräs vanhempi herrasmies ja jäimme jutustelemaan hetkeksi. Hän oli palaamassa Haltilta ja oli huiputtanut Haltin vain pelkässä t-paidassa! Siis syyskuun loppupuolella! Sää oli kuulemma ollut oikein mainio koko useamman päivän kestäneen taipaleen. Mahtavaa.

 

 

 

 

Upea Saana loisti koko komeudessaan tässä yllättävänkin lämpimässä syyssäässä. Takkia ei todellakaan tarvinnut. Mieli olisi tehnyt vain istahtaa johonkin ja jäädä nautiskelemaan auringonpaisteesta. Olisimmepa saaneet huiputtaa Saanan näin upeassa säässä. Jatkoimme kuitenkin matkaa Norjaan, jossa meitä odottikin aika mahtava seikkailu. Siitä olen kirjoittanut oman postauksen joka löytyy täältä.

Norjasta palatessamme sää oli tehnyt käänteen ja muuttunut taas tyypillisemmäksi syyssääksi. Sumu ja ajoittainen sade oli tullut jäädäkseen. Vietimme Kilpisjärvellä kaksi yötä Arctic Polar lomakylässä. Oikea sänky ja sauna tuntui aika mahtavalle Norjan koitoksemme jälkeen. Kolmannen päivän suunnitelmiin meillä kuului visiitti Kolmen Valtakunnan Rajapyykillä, sekä Saanan huiputus.

Kolmen Valtakunnan Rajapyykki on Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteinen rajapyykki Koltajärvessä. Nykyinen rajapyykki on rakennettu vuonna 1926.  Se on Ruotsin pohjoisin ja Manner-Suomen läntisin piste. Rajapyykki on maailman pohjoisin kolmen valtion rajapiste. Muutamalla askeleella voi siis käydä kolmessa eri valtiossa.

 

Matkasimme Rajapyykille Malla-Laivalla, joka kulkee kesäisin Kilpisjärveltä kello 10, 14 ja 18. Syksyllä varsinaisia aikatauluja ei ole, vaan laiva kulkee kysynnän mukaan. Edestakainen matka maksaa 25 euroa ja yhden suuntainen 20 euroa. Koltaluoktasta on mahdollista myös kävellä takaisin Kilpisjärvelle Mallan luonnonpuiston lävitse. Matka on kuitenkin kohtalaisen pitkä, noin 17 kilometriä hieman reittivalinnoista riippuen (haluatko esimerkiksi huiputtaa Pikku-Mallan matkalla joka lisää kilometrejä noin neljällä)

 

Olimme rannassa odottamassa laivan lähtöä hyvissä ajoin, mutta japanilaisryhmä oli jo ehtinyt vallata laivan kaikki paikat, ja myös retken varannut suomalaisryhmä jäi laivasta. Pienen järjestelyn jälkeen meidän luvattiin tulla hakemaan kun japanilaisryhmä on toimitettu perille. Lähtömme viivästyi tämän takia noin 40 minuuttia, mutta aika kului nopeasti muiden kanssa jutustellessa.

Koltaluoktasta Rajapyykille on vielä kolmen kilometrin kävely, mutta polku on oikein hyvä, leveä ja helppokulkuinen. Muutamia pitkospuita on rakennettu on kaikkein märimpien paikkojen ylitykseen. Suomalaisryhmä saavutti Rajapyykin hieman meidän jälkeen, ja he lauloivat Maammelaulun johon mekin osallistuimme. 

 

 

Kävimme myös katsomassa Kuohkimajärven autiotupaa jonka pihapiirissä meidän oli alun perin tarkoitus telttailla. 

 

Pian oli aika palata takaisin laivalle, mutta matkaan tuli mutka, koska yksi vanhempi rouva oli kadonnut. Kaikki olettivat hänen lähteneen jo kävelemään takaisin laivan suuntaa, mutta lopulta paljastui että hän olikin lähtenyt japanilaisryhmän perään ja oli jo menossa jossakin Norjan puolella! Hetken jouduimme siis häntä odottelemaan saapuvaksi, mutta lopulta pääsimme aloittamaan matkan takaisin Retkeilykeskukselle. Kävimme retken päätteeksi syömässä ja valmistauduimme Saanan huiputukseen.

1029 metriä korkea laakeapäinen Saana on yksi Suomen tunnetuimpia tuntureita. Se  on osa Skandien vuoristoa ja kohoaa 556 metriä Kilpisjärven pintaa ylemmäksi. Reitti Saanan huipulle etenee ensin noin kilometrin tunturikoivikossa, jonka jälkeen alkaa jyrkempi osuus johon on rakennettu 742 porrasta kiipeämistä helpottamaan. Reitti jatkuu portaiden jälkeen vielä noin kaksi kilometriä, ja nousu jatkuu edelleen, joskin hieman loivempana. 

Sää oli sumuinen, mutta koska kumpikaan meistä ei ollut koskaan huiputtanut Saanaa, oli se tehtävä säässä kuin säässä. Jalat tuntuivat raskailta, mutta päättäväisyys vei pitkälle. Pilviraja tuli vastaan jo hieman rappusten yläpään jälkeen ja noin 2 kilometriä tarvoimme sumussa ja lopulta sateessa ja kylmässä tuulessa. Valehuippuja tuli vastaan yhä uudelleen ja taas alkoi tuntua siltä että paljonko vielä? Kaukaisuudessa näkyi aina vain sumuinen ääriviiva seuraavasta valehuipusta kunnes lopulta saavutimme oikean huipun. Laitoimme nimet vieraskirjaan, otimme pikaisesti muutaman kuvan ja kaivoimme jäätyneet suklaapatukat repuista ja aloitimme matkan takaisin alas. Kauaksi aikaa ei voinut jäädä seisoskelemaan, koska lämpöasteita oli vain +1 ja tuuli oli jäätävä.   

 

Matka huipulle vei 2 tuntia ja alas 1,5 tuntia. Ihan kohtalainen suoritus, vaikka emme mielestämme pitäneet edes kovaa kiirettä. Loppumetreillä jouduimme laittamaan otsavalot päähän, jotta vältyimme turhilta kompuroinneilta, sen verran myöhään lähdimme huippua tavoittelemaan. Alas päästyämme fiilis oli mahtava! Jes! Seuraavalla kerralla toivon sään olevan pilvetön, jotta pääsen myös ihailemaan maisemia. Saanan huiputus on edessä taas heinäkuussa 2017 enkä malta odottaa!

 

Kilpisjärveltä löytyy vielä paljon tutkittavaa, ja vaikka ohi ajaessa paikka vaikuttaa tylsältä, on se kaikkea muuta! Sieltä ei puutu mitään, eikä siellä ole mitään liikaa. Siellä on luonto.

 

 

- Suvi

 

Pohjois-Norja - Patikointiretki ja yöpyminen vanhassa bunkkerissa

Syyskuu 2016

Koska retkeilykärpänen puraisi ja kaipuu pohjoiseen iski, päätin että Lappiin on päästävä. Onneksi ystäväni sai järjestettyä vapaata ja  saimme Lapin reissun toteutettua. Matkan suuntana oli käsivarsi.

Tutkiskelin retkeilyreittejä jo etukäteen ja totesin että meidän täytyy käydä myös Norjan puolella, koska sinne on Kilpisjärveltä niin lyhyt matka. Halusimme viettää ainakin yhden yön jossakin ulkosalla tai teltassa. Kevyt aloitus, koska kummallakaan ei ole vielä paljoa kokemusta retkeilystä tai vaeltamisesta  ja syyskuussa sää saattaa muuttua nopeasti. Lopulta löysin huikean paikan Norjan puolelta jossa voisimme yöpyä. Paikka sijaitsi myös revontulien kuvausta ajatellen todella otollisessa paikassa.  Norjan retkeilyreittejä on helppo tutkia www.ut.no/kart sivustolta, josta näkee reittien sijainnin, vaikeusasteen, pituuden ja profiilin.

Matkustimme Helsingistä Rovaniemelle autojunalla. Ajoimme ensin Kilpisjärvelle ja jatkoimme vielä matkaa Norjan puolelle, hieman Skibotnista etelään. Täällä sijaitsi bongaamani Bollmannintie/ryssäntie. Nimeltään ei kovin kaunis, mutta jännittävän tästä paikasta teki se, että reitin päässä olisi Toisen Maailmansodan aikainen bunkkeri jossa voisi tiettävästi myös yöpyä. Tästä ei siis ollut mitään varmuutta, emmekä voineet tietää olisiko bunkkerissa ehkä joku muukin, joten meidän oli pakko pakata myös teltta mukaan.

Jätimme auton parkkiin paikkaan josta reitti alkoi. Lähellä tien toisella puolella olisi ollut myös levähdyspaikka, jonne auton olisi voinut jättää. Samassa yhteydessä oli kyltti joka kertoi reitistä ja sen historiasta. Tässä teksti joka on kopioitu Storfjord Kommunen sivuilta: Falsnesvuorella sijaitseva Bollmannintie/Ryssäntie rakennettiin syksyllä 1944 venäläisten, jugoslavilaisten ja puolalaisten pakkotyöläisten ja sotavankien avulla. Bollmannintien nimi tulee työnjohtajan, Bollmannin nimestä ja sotavangeista jotka tien aikanaan rakensivat. Bollmannintie/Ryssäntie on osa suurta puolustuslinjaa joka nimettiin Lyngenlinjaksi. Tie vie alueelle, jolta on hyvä näkyvyys Lyngen-vuonon sisäosiin. Suosittelemme retkeä kaikille kulkijoille jotka ovat kiinnostuneet sota-ajan historiasta, kauniista luonnosta ja upeista näköaloista. Tie kohoaa 550 meren pinnan ylle. Polku on hyväkuntoinen eikä erityisen jyrkkä. Polku lähtee Falisniemen parkkipaikalta, josta löytyy myös infotaulu Bollmannin tiestä ja tarinasta. Antoisaa retkeä!

"Polku on hyväkuntoinen eikä erityisen jyrkkä" No ehkä Norjalaisten mielestä! Periaatteessa polku oli hyvässä kunnossa, mutta se paikoin todella kapea ja kivikkoinen ja rinteet olivat varsin jyrkkiä. Varaa harha-askeliin ei siis ollut.

Kyseinen reitti on 3,7 kilometriä pitkä ja nousee 550 metriä merenpinnan yläpuolelle. Lähdimme kulkemaan ylöspäin luottavaisin mielin, reipasta vauhtia, koska ilta oli tulossa. Korostan tässä vaiheessa että meillä molemmilla on hyvä peruskunto ja  arvioimme että matkaan menisi noin kaksi tuntia. Polku nousee tasaisesti serpentiininä, paikoin oli aika märkää ja liukastakin. Noin 1/3 kohdalla on vesiputous jonka virta täytyy ylittää. Lankut olivat hieman liukkaita ja totesin paremmaksi kävellä vain puron pohjaa, koska vesi ei ollut kovin syvää. Vettä tuli kyllä niskaan jonkin verran! Tässä kohtaa kannattaa myös täyttää vesipullot, koska vettä ei enää tämän jälkeen ole saatavilla.

Maisemat muuttuvat aika mielettömiksi  kun polku nousee ylöspäin. Vuonon vastarannalla näkyy upeat jäätiköt. Pysähtelimmekin jonkin verran kuvaamaan ja ihmettelemään, sekä haukkaamaan happea. Askel alkoi painaa, kahden tunnin yöunet autojunassa ja 500km ajoa alkoivat tuntumaan väsymyksenä. Kun olimme kävelleen n. 1,5 tuntia emmekä vieläkään  olleet saavuttaneet kartan mukaan puolessa välissä olevaa wc:tä, alkoi yritys tuntua jotenkin epätoivoiselta. Oliko vessaa edes olemassa, vai oliko se ehkä jo vuosia sitten purettu? Meillä ei siis ollut vessahätä, olisimme vain halunneet tietää missä kohtaa polkua olimme menossa, koska aurinko oli jo laskenut horisontin taa ja hämärä alkoi hiipimään ja väsymys todella painamaan.

Hieman jyrkemmän osuuden jälkeen tuli tasaisempaa maata ja vessa löytyi! Se siis olikin olemassa edelleen ja tulihan sitä myös testattua. Tästä olisi vielä kuitenkin pitkä matka ja suunnittelin teltan pystytystä jo moneen otteeseen. "tuolla olisi sopiva mätäs, ja tuolla" Norjalaisten matkamitta oli ihan oikeasti rikki..

Vessan jälkeen polku jyrkkenee ja vaikeutuu ja on paikoin todella kapea. Rinkan kanssa "jossa oli kaikki tarpeellinen mukana" kulkeminen oli haastavaa. Näin jo mielessäni kuinka vierin rinnettä alas. Hämärä toi oman lisämausteensa kulkemiseen. Otsalamput oli mukana, mutta ainoa asia mielessä oli päästä nopeasti perille. Kuviakaan ei tästä loppuosuudesta ole koska oli pakko keskittyä siihen mihin jalkansa laittaa. Luovuttaminen kävi mielessä  ja monta kertaa jouduin keräämään rohkeutta jotta jaksoin jatkaa kulkemista, korkeanpaikan kammoiselle "hyvää" siedätyshoitoa. Vaivaiskoivujen oksista kiinni pidellen ohitin haastavimmat kohdat. Ystäväni kulki edellä ja hän oli päättänyt että me menemme perille asti. Minun olisi tehnyt mieli vain kaatua ylärinteeseen, ottaa varvuista kiinni ja jäädä siihen makaamaan. Jälkikäteen tämä naurattaa, mutta silloin meinasi itkettää, ihan oikeasti!

Neljän hikisen tunnin jälkeen bunkkeri viimein näkyi. Rinteeltä oli ensin alamäki ja taas ylämäki, ja tässä kohtaa alamäkeen meno tuntui ylivoimaiselta. Ystäväni painoi mäkeä kuin hirvi ja oli jo perillä kun minä keräilin voimia ja uskallusta alamäkeen. No ei se niin paha ollutkaan ja lopulta olimme perillä. JES! Ja paikkahan oli aivan mahtava. Maisemia emme pimeyden takia enää nähneet, mutta bunkkeri oli sisältä oikein kotoisa ja kelpasi majapaikaksi loistavasti. Eikä siellä todellakaan ollut muita! Ei kukaan järkevä ihminen raahaa tavaroita yöksi tänne ylös. Matka kannattaakin tehdä päivärepulla ja juoda ylhäällä vaikka kahvit, paitsi jos haluaa hieman erilaisen, aika mahtavan ja hieman rankan kokemuksen.

Perille päästyämme laitoimme trangian heti tulille, nälkä oli todella kova. Sisällä oli pieni pöytä, penkit ja korotettu osio missä mahtuisi hyvin nukkumaan. Vaihdoimme kuivat merinot päälle, laitoimme yösijan valmiiksi ja odottelimme ruoan valmistumista. Italianpata maistui todella hyvältä!

Taivas veti pilveen ja kuu möllötti pilvien takaa. Revontulia ei näkynyt, mutta Skibotnin valot kaukana meidän alapuolella näyttivät aika hienoilta. Kun lopulta maltoimme mennä nukkumaan, ei unta tarvinnut kauaa odotella.

Aamulla upeat maisemat paljastuivat eikä lihaksetkaan tuntuneet erityisen kipeiltä. Nautimme aamupalan ulkona, välillä aurinkokin paistoi ja lämmitti ihanasti. Kun puolen päivän aikaan teimme lähtöä, ylös kirmasi noin 10 vuotiaita lapsia. Kävi ilmi että koululuokka oli luokkaretkellä. Hetken päästä perässä tuli myös opettaja, turboreisillä ja pohkeilla varustettu sellainen. Norjalaiset todella ovat  tottuneet liikkumaan luonnossa. Opettaja kysyikin meiltä kävimmekö vuoren päällä? Bunkkerilta reitti jatkuu mustana melkein vuoren huipulle asti, 1,3 kilometriä ja toiset 500 metriä nousua. Ei uskallettu edes yrittää, ja kuulemma irtokiviä ja lohkareita saattaa huipulle kiivetessä vieriä alas. Hui. Ehkä ensi kerralla.. Ylöspäin aina pääsee mutta alaskin pitäisi tulla.

Patikointi takaisin autolle vei noin kolme tuntia, pysähtelimme toki jälleen kuvaamaan useampaankin otteeseen, vessaankin joutui pysähtymään.. Matka alas oli myös rankka, mutta nyt töihin joutuivat eri lihakset.

Autolle päästyämme olo oli jälleen väsynyt mutta silti aika mahtava. Mikä seikkailu! Kaikki sujui kuitenkin hyvin, vaikka vähän pelotti ja jännittikin! Varustelistaani tuli heti lisäys, vaellussauvat on pakko hankkia. Ne olisivat helpottaneet kulkemista todella paljon!

Tämä reissu kyllä opetti paljon, mutta tuli todettua, että sisu on vielä tallella. 

-Suvi